nimet breadcrumb-navigoinnissa
Lampiviklo (Tringa stagnatilis) on pieni kahlaaja. Lajin nimesi Johann Matthäus Bechstein 1803.
Höyhenpuku on harmaanruskea kesällä, vaaleampi talvella, ja siinä on selässä vaalea raita, joka näkyy vain linnun lentäessä. Suomeen harhautuvat lampiviklot ovat usein vaihtopuvussa, eli niiden väritys on jotain kesä- ja talvipuvun väliltä. Jalat ovat keltaiset ja erittäin pitkät, nokka pitkä ja ohut. Lentävästä linnusta huomaa, miten jalat ulottuvat pitemmälle kuin pyrstö.
Euroopan vanhin rengastettu lampiviklo on ollut ranskalainen vähintään 7 vuoden 1 kuukauden ikäinen yksilö.
Pituus 20–26 cm, siipien kärkiväli 40–60 cm, paino noin 50–120 g.
Soidinääni on 'tuiiu tuiiu'. Varoitusääni on terävä 'tsirp', myös 'sviik' pituudeltaan n. 1s, 8s välein.
Lampiviklo pesii lammissa ja kosteilla ruohoalueilla aroilla ja taigalla Itä-Euroopassa ja Aasiassa. Maailman populaation koko on 190 000–1,2 miljoonaa yksilöä. Lajin kanta on elinvoimainen. Se muuttaa talveksi Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ja Etelä-Aasiaan, varsinkin Intiaan. Jotkut yksilöt muuttavat Kaakkois-Aasiaan ja jopa Australiaan asti. Suosituimpia talvehtimisalueita ovat sisämaan kosteikot ja lammet. Muuttomatkoillaan linnut harhautuvat säännöllisesti läntiseen Eurooppaan – Suomessakin tehdään vuosittain kymmeniä havaintoja. Se on myös pesinyt Suomessa.
Lampiviklot pesivät harvoissa yhteisöissä, joissa pesien väliä on kymmenkunta metriä. Pesä on maassa lähellä vettä. Munia on 4, ja molemmat emot hautovat niitä. Poikaset ovat pesäpakoisia. Molemmat vanhemmat osallistuvat poikasten ruokkimiseen. Sukukypsä 1-vuotiaana.
Lintu kaivelee liejusta tai matalasta vedestä hyönteisiä ja muita pikkueläimiä. Koska ne ruokailevat talvehtimisalueillaan mm. riisipelloilla, niitä uhkaavat maataloudessa käytetyt hyönteismyrkyt.
Lampiviklo (Tringa stagnatilis) on pieni kahlaaja. Lajin nimesi Johann Matthäus Bechstein 1803.
