Merikalojen valkopilkkutauti on Cryptocaryon irritans -loisen aiheuttama sairaus, joka iskee merikaloihin, myös ja varsinkin akvaario-olosuhteissa. Sairaus iskee useimmiten silloin, kun kalan olosuhteet muuttuvat: lämpötila heilahtelee, ammoniumpitoisuus kasvaa, nitraatin tai nitriitin pitoisuus nousee, happipitoisuus laskee tai liikakansoitus uhkaa. On arveltu, että valkopilkkutauti on luonnossa elävillä kaloilla harvinainen ja vielä harvemmin tappava.[1]
Valkopilkkutautiin sairastunut kala saa sairauden nimen mukaisesti pieniä (kirjaan painetun pisteen kokoisia), valkoisia pilkkuja iholle ja eviin; myöhemmin tauti leviää silmiin. Kala hankaa itseään kiviä ja koralleja vasten. Pian kalan kunto alkaa heiketä, se haukkoo henkeä, värit haalistuvat, evät mätänevät, ruokahalu katoaa ja kala kutistuu. [2]
Sairastuvuus riippuu kalalajista: palettivälskäri on erityisen herkkä taudille, kun taas ankeriaat sairastuvat tuskin koskaan.[1]
Loisella on nelivaiheinen elinkierto, ja sillä ei ole väli-isäntää. Trofosoiittivaiheen (engl. trophozoite, trofont) aktiiviset loiset elävät kalassa 3-7 päivää, jolloin kalan ihoon muodostuu pilkkuja. Aikuistuneet parveiluvaiheen loiset (protomont) irrottautuvat kalasta ja uivat vapaasti noin 18 tunnin ajan. Sen jälkeen alkaa kalan ulkoinen lisääntymisvaihe (tomont), joka kestää 3-28 päivää. Tästä syntyy planktisia, infektoimiskykyisiä poikasia (theront), jotka uivat vapaasti 24-48 tuntia ja etsivät aktiivisesti isäntäkalaa.[3][4]
Tautiin on kokeiltu monia hoitoja. Mikään ei ole ollut jymymenestys. Terry Bartelmen mukaan kolme parasta ovat kupari, suolapitoisuuden vaihtelu ja eristys. Kupari on siitä paha, että se on myrkyllistä selkärangattomille. Suolahoidossa kala siirretään joko melko vähäsuolaiseen veteen kolmeksi viikoksi tai erittäin vähäsuolaiseen veteen 3 tunniksi joka päivä 3 päivän ajan. Eristysmenetelmässä kalaa siiretään edestakaisin kahden altaan välillä niin kauan, että vapaasti uivat muodot loisten kehityskierrossa jäävät jälkeen. Kaikista menetelmistä on alan lehdissä tarkkoja ohjeita, jotta loinen kuolisi mutta kala jäisi henkiin.[5] Steven Pro listaa näiden lisäksi kiniinipohjaiset lääkkeet, joukon muita lääkkeitä sekä otsonilla ja ultraviolettivalolla sterilisoimisen, loisia syövät puhdistajaeläimet, valkosipulin, inkiväärin ja joukon muita ihmelääkkeitä mutta toteaa ne melko tehottomiksi ja joskus jopa haitallisiksi.[6]
Merikalojen valkopilkkutauti on Cryptocaryon irritans -loisen aiheuttama sairaus, joka iskee merikaloihin, myös ja varsinkin akvaario-olosuhteissa. Sairaus iskee useimmiten silloin, kun kalan olosuhteet muuttuvat: lämpötila heilahtelee, ammoniumpitoisuus kasvaa, nitraatin tai nitriitin pitoisuus nousee, happipitoisuus laskee tai liikakansoitus uhkaa. On arveltu, että valkopilkkutauti on luonnossa elävillä kaloilla harvinainen ja vielä harvemmin tappava.
Valkopilkkutautiin sairastunut kala saa sairauden nimen mukaisesti pieniä (kirjaan painetun pisteen kokoisia), valkoisia pilkkuja iholle ja eviin; myöhemmin tauti leviää silmiin. Kala hankaa itseään kiviä ja koralleja vasten. Pian kalan kunto alkaa heiketä, se haukkoo henkeä, värit haalistuvat, evät mätänevät, ruokahalu katoaa ja kala kutistuu.
Sairastuvuus riippuu kalalajista: palettivälskäri on erityisen herkkä taudille, kun taas ankeriaat sairastuvat tuskin koskaan.
Loisella on nelivaiheinen elinkierto, ja sillä ei ole väli-isäntää. Trofosoiittivaiheen (engl. trophozoite, trofont) aktiiviset loiset elävät kalassa 3-7 päivää, jolloin kalan ihoon muodostuu pilkkuja. Aikuistuneet parveiluvaiheen loiset (protomont) irrottautuvat kalasta ja uivat vapaasti noin 18 tunnin ajan. Sen jälkeen alkaa kalan ulkoinen lisääntymisvaihe (tomont), joka kestää 3-28 päivää. Tästä syntyy planktisia, infektoimiskykyisiä poikasia (theront), jotka uivat vapaasti 24-48 tuntia ja etsivät aktiivisesti isäntäkalaa.
