Kotipihlaja eli pihlaja (Sorbus aucuparia) on ruusukasveihin kuuluva kasvi, joka kasvaa luonnonvaraisena suurimmassa osassa Eurooppaa ja Pohjois-Aasiassa. Suomessa se on hyvin yleinen koko maassa. Pihlaja tunnetaan valkoisista terttumaisista kukinnoistaan, punaisista marjatertuistaan ja hienosta syysväristä. Se on Pohjois-Savon maakuntakukka.
Kotipihlaja on Suomen luonnonvaraisista puista värikkäin. Kesäkuussa (Lapissa heinäkuussa) se kukkii runsain kermanvalkoisin kerrotuin huiskiloin. Kukinto on 8–10 cm leveä kertotasohuiskilo. Se koostuu pienistä, valkoisista, tuoksuvista kukista.
Kotipihlajan erottaa muista Suomessa kasvavista pihlajista kapealehdykkäisistä, päättöparisista lehdistä. Syksyllä pihlajan lehdet saavat ruskaväreikseen säästä riippuen keltapunaista, kirkasta punaista, tummaa punaista ja jopa lähes mustaa. Aurinkoisella paikalla lehdet muuttuvat kauniin punaisiksi. Pihlajan marja on kypsänä punainen. Marjat kypsyvät yleensä heinäkuun lopussa tai elokuussa. Syksyllä ja talvella kirkkaanpunaiset marjatertut tarjoavat ravintoa linnuille.
Pihlajaa tavataan sekä puumaisena että pensasmaisena. Pensasmainen kasvu johtuu tavallisesti kasvupaikan varjoisuudesta, maaperän karuudesta tai kasvia syövistä hirvieläimistä.
Kotipihlajan lähilajeja Suomessa ovat Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla kasvavat suomenpihlaja (Sorbus hybrida) ja ruotsinpihlaja (Sorbus intermedia) sekä Ahvenanmaalla kasvava kaunopihlaja (Sorbus meinichii). Sorbus aucuparia x hybrida on kotipihlajan ja suomenpihlajan risteymä.
Pihlajan marjat ovat syötäviä ja sisältävät runsaasti C-vitamiinia (saman verran kuin lakoissa), mutta suuren omena- ja sorbiinihappopitoisuutensa vuoksi ne ovat sellaisenaan hyvin happaman ja karvaanmakuisia[4]. Marjat ovat runsaskuituisia ja ne sisältävät myös E-vitamiinia, K-vitamiinia, beetakaroteenia, kaliumia sekä flavonoideja. Niitä on käytetty ravinnoksi jo kauan, ja niistä voi tehdä esimerkiksi hilloa, hyytelöä ja mehuja tai yhdistää antamaan makua esimerkiksi omenapiirakkaan tai -mehuun. Pihlajanmajoista voi valmistaa marjalikööriä. [5][1][2] Kansanlääkinnässä pihalajanmarjoilla on hoidettu kihtiä, munuaissairauksia, suolistovaivoja, keripukkia, ruokahaluttomuutta ja verisuonten kovettumia. Nuoria lehtiä voi käyttää myös salaatissa. Marjoja voi pakastaa tai kuivata. Kuivaus onnistuu myös huoneenlämmössä. Kuivattua marjaa voi lisätä esimerkiksi murskattuna terveyspommiksi leivonnaisiin, puuroon, smoothieen tai jogurttiin. Vuonna 2015 koko Suomessa tilastoitiin kerätyn myyntiin vain 762 kilogrammaa pihlajanmarjoja.[1] Marjat ovat myös lintujen suosiossa.
Pihlaja on suosittu pihapuu. Pihlajia käytetään suhteellisen paljon myös julkisilla viheralueilla, koska se on pienikasvuinen, vaatimaton maaperän suhteen ja sillä on koristearvoa lähes ympäri vuoden.
Kotipihlajan lahottajina toimivat lepänarinakääpä (Phellinus alni), okrakääpä (Hapalopilus nidulans), kuhmukääpä (Phellinus punctatus) ja vyökäävät (Trametes). Kotipihlajan tuholaisia ovat ainakin pihlajanmarjakoi (Argyresthia conjugella) ja pihlajankukkakärsäkäs (Anthonomus conspersus).
euroopanpähkinäpensas · halava · harmaaleppä · hieskoivu · jokipaju · kaunopihlaja · korpipaatsama · kotipihlaja · kynäjalava · metsähaapa · metsälehmus · metsäomenapuu · metsävaahtera · mustuvapaju · orapaatsama · outapaju · raita · rauduskoivu · ruotsinpihlaja · saarni · suippoliuskaorapihlaja · suomenpihlaja · talvikkipaju · tammi · tervaleppä · tunturikoivu · tuomi · tylppäliuskaorapihlaja · vuorijalava
Kotipihlaja eli pihlaja (Sorbus aucuparia) on ruusukasveihin kuuluva kasvi, joka kasvaa luonnonvaraisena suurimmassa osassa Eurooppaa ja Pohjois-Aasiassa. Suomessa se on hyvin yleinen koko maassa. Pihlaja tunnetaan valkoisista terttumaisista kukinnoistaan, punaisista marjatertuistaan ja hienosta syysväristä. Se on Pohjois-Savon maakuntakukka.
